tiistai 3. marraskuuta 2009

Día De Los Muertos

Kalifornia kun käytännössä on osa Meksikoa, täällä vietetään todella paljon meksikolaiseen kulttuuriin liittyviä juhlia. Yksi niistä on Día de los Muertos, eli kuolleiden päivä. Periaattessa vähän Halloweenin tapainen juhla, mutta käytännössä ihan erilainen.

Kuolleiden päivää vietetään nimensä mukaan kuolleiden muistolle, kukin muistelee edesmenneitä läheisiään. Juhla ei oo kuitenkaan millään tapaa surullinen ja sitä juhlitaankin tosi värikkäästi ja näyttävästi. Santa Rosan keskustassa oli pieni Día de los Muertos -festari meneillään sunnuntaina.

Esillä oli paljon  meksikolaista taidetta, toi muraali yhtenä esimerkkinä (sori toi salama, oli liian pimeetä ottaa kuvia ilman salamaa).

Kuolleiden päivän koristeluihin kuuluu veikeät luurangot, jotka on maalattu ennemmin iloisiksi kun pelottaviksi. 

Ofrendas eli alttarit on katoliseen tapaan koristeltu ihan vimpan päälle ja esillä on kuvia edesmenneistä joita muistella. Myös ruokia tai pieniä naposteltavia laitetaan usein alttarille, etenkin jos muisteltavalla henkilöllä oli eläessään joku erityinen intohimo niin siihen vaan alttarille ja toivomaan, että kaveri pistää hyvää sanaa susta eteenpäin siellä tuonpuoleosessa, tai missä lie (esim. mun alttarille tuotais varmaan litroittain Ben&Jerryä..)

 Ofrenda

Pan de Muerto, eli kuolleen leipä. Noita pullia ne laittaa kanssa alttareille. Jotkut pullat on vaan ihmisen muotosia palleroita, mutta joissain on tollanen naamatikku isketty päähän.

Tosta ofrendasta myytiin niitä kuolleitten leipiä ja kynttilöitä.

"Catrina"

Meksikolaiset ottaa ton juhlimisen aika vakavasti ja katoliseen tapaan kuolleiden muistoa kunnioitetaan tosi paljon. Vaikka tossa juhlassa on paljon katolisia piirteitä, sen juuret on inkkarien kulttuurissa, esim. azteekkien kalenterissa on merkitty kaksi päivää esi-isien ja kuolleiden kunnian vaalimiseksi.

Musta ainakin tosi mielenkiintoinen juhla. Mitä mieltä ootte? Uppooko luurangot ja namien uhraaminen vai kuulostaako vähän höpöltä?

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

Halloween

Mun Halloween piti olla koti-ilta leffan ja karkin kera, mutta eihän se taas niin mennyt. J meni johonkin bileisiin joihin mulla ei ollut mitään hinkua, joten kelasin vaan olla himassa.

Ostin pikkusille trick or treat -tyypeille karkkia ja eihän ne meille osannu. Pah! No sainpahan ite syödä namit...

Sitten viiden aikaan kaveri soitti, että tehään jotain ja siinä piti sitten järjestää jotain viihdettä. Mä tiesin yhet toisetkin kekkerit onneks, joten lupasin kaiffalle, että lähen ulos sen kaa. Asusta ei ollut tietoakaan... Joten ostarillehan sitä piti lähteä. Täällä on Halloweenin aikaan sellasia Spirit kauppoja, joista saa valmiita asuja ja muuta Halloween sälää, mutta mua ne ahistaa. Sitäpaitsi ne valmiit asut ei istu päällä koskaan.

Kasari fitness chick oli sitten osatrilla pyörimisen lopputulos. Oli ainakin hemmetin mukava asu :)

Näistä se idea lähti. Nää Reebokit oli vaan $20, joten päätin ostaa ihan läpällä. Ehkä niitä tulee käytettyä joskus ihan normaalioloissa. Leggarit on Victoria's Secretistä, samoin kuin neon keltanen urheilutoppi. Paita ja sukat Wet Seal. Noi leggarit on muuten maailman mukavimmat, alan aivan varmasti käyttämään ainakin kotona. 

Sitten niitä kavereita ja bileitä... Tässä vaiheessa oli vielä ihan hauskaa...

Mafioso ja Mr.Clean.
Mr. Clean on sellanen pesuainemies, näätte sen tosta linkistä. Hah, ihan ku kaks marjaa :)

Jee.

Sitten seuraavat bileet olikin ihan mummosta revityt, joten hohhoijaa ja kotiin nukkumaan. Oli ihan kivaa, mutta ilta vähän lässähti. 

Oon huomannu tosi useissa blogeissa Halloween bileitä. Suomessakin näköjään juhlitaan nykyään, varsinkin nuorten keskuudessa? En oo ollu muutamaan syksyyn Suomessa, mutta viimeks kun olin, niin aika harva oli pukeutunut jne.. Onko siellä jo lapset trcik or treat -kierroksilla?

torstai 29. lokakuuta 2009

Turpa Kii Lagerfeld!

"No one wants to see curvy women." Karl Lagerfeld Focus-lehden nettiversiossa. 
Ööö... sori herra Karl, mutta kukaan ei halua nähdä litroittain botoxia 70-vuotiaan mulkun naamassa, mutta look at you. Sitäpaitsi, mitenniin kukaan ei halua nähdä kurvikkaita naisia? Kurvikkuus kun on naisellista päinvastoin kuin luisevat ja pyörtyilevät catwalk-mallit, jotka ei sitten millään muistuta mistään muusta, kun hmmm... sairaista pikkupojista.

Ja vaikka itse Karl Lagerfeld tahtoisikin pikkupojan vartalon (itselleen tai omakseen...), Houte Couture ei oikein kuulu 10-vuotiaan pojan vartalolle, vaan erimuotoisille aikuisille naisille. Lagerfeld mainitsi artikkelissa, että "fashion is about dreams and illusions", mutta unohti kokonaan mainita, että pitkä ja luiseva vartalo on ainoastaan hänen fantasiansa. (Noh, valitettavasti monen muunkin muotisuunnittelijan.) 

Muotimaailman kauneusihanne on ehkä vain illuusio, mutta mallit ovat ihan oikeita ihmisiä ja heidän sairas ulkomuotonsa vaikuttaa nuorten ja miksei vanhempienkin naisten kauneusihanteeseen. Herra Lagerfeld on itse niin anaalin näköinen, että saa mun puolesta unelmoida vaikka avaruusolioista catwalkeilla, mutta hänen tulisi käyttää vaikutusvaltaansa hieman positiivisemman kauneusihanteen luomiseen.
Ei sillä, ettei tuo kaunotar toisi mieletöntä hyvänolon tunnetta killuessaan mun olalla, mutta johonkin se raja on vedettävä. Niinpä aion boikotoida Chanelia kaikin keinoin, kunnes Karl Lagerfeld lopettaa naiivin päänaukomisen normaalimittaisista naisista ja Chanelin mallistoa ei esitellä puolikuolleiden luurankojen päällä. Eikä sillä, että Chanelin muotitalo kaatuisi mun boikotin myötä, mutta eihän sitä Roomaakaan päivässä kaadettu ja pienistä puroista kasvaa iso joki jne. 

Lisää aiheesta toisessa blogissani.



maanantai 26. lokakuuta 2009

Mukavuus Maanantai


Maanantai.

Missä mun ajatukset on maanantaisin, ajelin pyörälläni kotitien ohi ja matikan tunnilla kaikki kuulosti ihme palpatukselta ja treenitkin ois voinu mennä paremmin. Buu. Asua ei tarvii pahemmin paljastella, mutta ainakin kengät on esittelyn arvoset. Viime kesänä Nilsonilta ostetut Replayn tennarit on IIIIHHHHAAAANNNAAAAT ja mukavat. Siitäs sait maanantai!














sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Viikonloppu

Tässä kuvapläjäys viikonlopulta. En jaksa kirjottaa paljoa, mutta kertokoot kuvat tarinaa sanojen sijaan...

Perjantaina hengailin ostarilla saamatta mitään aiakseks. Ainiin oli meillä treenit, joissa sitä menikin puol päivää.

Leggarit Forever21, toppi Gap, Steve Maddenin leopardi ballet ja Addun huppari. Kädessä Guessin lompakko.

Lartsina mentiin parin kaverin kaa huvipuistoon. Oli tosi kivaa, vaikka kaikkiin laitteisiin piti venaa joku sata tuntii ja musta ei oo kuvia, koska olin ainoa kameramies.















Wiiiihiiiiii!!!!! Jiiiihaaaa!!!!

















Sunnuntaina himailin, pesin meikkisiveltimet ja tein homoläksyjä. Plöts. Moi.

torstai 22. lokakuuta 2009

Your Questions Answered -Viimeinkin!

Noniin, viimein sain istuttua aloilleni ja vastattua kysymyksiin.  Tässä ois nyt pieni elämänkerta...
Eli tapasin Jessen viisi vuotta sitten, tulin Kaliforniaan lomalle kaverin kanssa joka oli ollut vuoden täällä vaihto-oppilaana. Kotiin päästyäni en saanut miestä mielestäni sitten millään ja niin alkoi neljän vuoden edestakasin matkustelu. J pääsi pari vuotta sitten vaihtoon Madridiin, joten me asuttiin siellä ekaa kertaa yhessä ja siellä myös päätettiin, että tullaan jatkossakin asumaan yhessä ja koska J:n koulu oli vaiheessa ja mun ei ollut ees alkanut, päätettiin, että mä kerään kamppeeni ja muutan Kaliforniaan. Jenkkeihin ei kuitenkaan tosta noin vaan muuteta, eli päätin hakea kouluun J:n kotikaupunkiin. Tiesin koulusta tosi vähän ennen kun alotin koko prosessin, mutta J on samassa koulussa, joten luotin sen arvostelukykyyn (vaikka se onkin ollut tossa koulussa jo neljä vuotta, se on kaks vuotinen koulu...)

Eli hain internetissä kouluun, pyysin lukiosta enkun kielisen todistuksen, että oon ollut siellä ja käännätin mun yo todistuksen englanniksi. Sitten mun piti tehä sellanen enkun koe, mitä kutsutaan TOEFL-kokeeksi. Jännitin sitä ihan sikana, mutta se oli aika helppo. Vähän kun tekis yo kokeen tietokoneella ja oli siinä joku puhumis osiokin. Tulos siitä kokeesta meni suoraan koululle ja sain tietää, että mut on hyväksytty kouluun. Ainiin, yksi iso osa hakuprosessia on taikoa todistus budjetista. Mulla ei oikeesti oo mitään säästöjä tai rikkaita vanhempia, joten mä sain J:n vanhemmilta todistuksen, että ne takaa mulle asunnon ja sitten kelan todistuksen opintorahasta ja lainasta ja sitten jonkun iskän kirjottaman lapun, että se on mun sponsori. Kelan todistus on ainoa, joka oikeasti vaikutti mun budjettiin, eli aika kusisesti sitä rahaa on ollu. No sitten hain sitä viisumia ja se vasta oli perseestä. Mun yhellä Suomalaisella kaverilla on jenkki poikaystävä ja se oli joskus yrittäny hakee oleskelulupaa tänne ja se kerto mulle, ettei poikaystävästä kannata sanoa sanakaan. Siltä oli evätty viisumi, koska hän saattaa tulla tänne ja mennä naimisiin sen poikaystävänsä kanssa ja hakea kansalaisuutta. No daa, ihan kun sitä ei vois tehä sillä perus turistiviisumilla, jolla saa olla täällä kolme kuukautta. Mä siis sain viisumihaastatteluun ajan ja mut pyydettiin siellä sellaseen pikku huoneeseen jossa joku jenkki natsi haastatteli mua ja se oli yks kuumottavimmista kokemuksista ikinä. Se kyseli kaikkea tästä perheestä, joka haluaa asuttaa mut ja perheen kolmesta pojasta, jotka on melkein kaikki mun ikäsiä... Onko joku niistä mun poikaystävä jne... Ja sitten mun piti vielä pyytää J:n vanhemmilta joku kirje, että miks ne haluaa auttaa mua. Ihan vitun hikinen prosessi. Papereita piti olla niin paljon, että niistä ois voinu kirjottaa kirjan, mutta aika iso osa oli samoja todistuksia ym. mitä kouluhakemukseenkin tarvittiin. Sitten kaiken viisumipiinan jälkeen mun passi tuli postissa ja mun piti pyytää kaveri paikalle avaamaan sitä pakettia, kun en tiennyt mitä siellä passin välissä on. Ja viisumihan se siellä. 
 
Muutto itsessään sujui ihan kivuttomasti, mulla oli aika paljon jo ennestään kamoja täällä aikasemmilta vierailuilta ja sitten mun neljä parasta kaveria tuli Suomesta mukaan auttaan muutossa ja niille mä annoin kaikille ekstralaukut tuotaviks, että sain kaikki roinat tälle puolen maapalloa. Kamalinta oli jättää perhe ja ystävät Suomeen ja se on edelleen vaikein osa täällä asumisessa. Tykkään Kaliforniasta ihan sikana, Pohjois-Kalifornia on rennompi ja hipimpi kuin etelä, mutta on se LA:n seutukin ihan coolia. Täällä pohjosessa suurin osa kulttuuria ja elinkeinoelämää on viinin viljely ja se näkyy kaikkialla. Viinitilojen myötä täällä on myös todella korkealuokkaisia ravintoloita ja kilapilu on kovaa, mikä tarkoittaa sitä että ruoka on todella hyvää pienemmissäkin paikoissa. Muutenkin amerikkalainen ruokakulttuuri on tosi monipuolinen, koska täällä on niin paljon maahanmuuttajia (koko maahan on rakentunut alunperin maahanmuuttajista) ja niinpä kaikki etninen ruoka on tosi autenttista (onko toi ees suomalainen sana?) Pikaruokaloitakin on tietty joka lähtöön ja ylipäätään ruokaa on joka puolella tarjolla. Oikeastaan mitä vaan, mihin voi tuhlata rahojaan on kaikkialla. Niinpä kilpailu on siis kovaa ja hinnat alhaisia (osaksi myös matalien verojen takia).

Asuminen (ja ylipäätään eläminen) on halvempaa kuin Suomessa. No riippuu tietenkin missä on, Kalifronia on vähän halvempi kuin Suomi, Nykki on helvetin kallis ja joku Missouri on käytännössä ilmanen. Täällä ei oo oikeestaan kerrostaloja samalla tavalla kuin Suomessa. Siis etta joka kylään ei oo rakennettu hirveetä kerrostalolähiötä, isoissa kaupungeissa tietenkin on niitä pilvenpiirtäjiä ja muita päällekkäisiä asuinvaihtoehtoja. Käytännössä siis kaikki asuu taloissa (TOSI usein kämppisten kanssa) tai sitten sellasissa Melroce Place tyylisissä komplekseissa. Meillä päin (Santa Rosan keskusta) on paljon vanhoja siirtomaatyylisiä taloja, joissa kelpaisi kyllä asua. Muutenkin talot on musta tosi söpöjä ja monet mitä omaperäisemmin maalattu. Puutarhat on aina ihan vimpan päälle. Sisältä käsin kodit on tunnelmasllisia ja viihtyisiä kokolattiamattoineen ja muine mukavuuksineen. Amerikkalaiset on tosi mukavuudenhaluisia, joten kaikki on pehmeetä ja isoa. Sopii mulle. Niin ja muuten KAIKKI on täällä isomapaa kuin Suomessa ja muualla maailmassa. 
Vaikeinta täällä asumisessa oli tottua näitten mittayksikköihin ja oon vieläkin ihan hukassa painoni ja pituuteni kanssa. Gallonat ja jalat soikoon. Dollariin tottuminen on ihanaa, kun sen kurssi on niin munallaan, että mun luottokorttilaskut on aina (euroissa) paljon vähemmän ja muutenkin mun kelan tuet on kiva nostaa dollareina pankista. 

Aloitin siis opiskelun 2008 elokuussa Santa Rosa Junior Collegessa, mikä on Community College, joka valmistaa oppilaan yliopistoa varten. Eli käytännössä se on halvempi tapa suorittaa yliopiston kaks ekaa vuotta. Sen jälkeen kandivaihetta voi jatkaa yliopistossa, itse yritän päästä johonkin tosi hyvään kouluun stipendillä. Mulla ei oo kokemusta Suomessa opiskelusta lukion jälkeen, mutta luulen, että täällä mennään aika samoilla meiningeillä. Maanantaisin ja keskiviikkosin on samat aineet ja tiistaisin ja torstaisin samat. Perjantaisin ei ole koulua, ellei satu olemaan jollain jooga- tai maalauskurssilla. Läksyjä on ihan sikana, yksi tunti koulussa vastaa noin kolmea tuntia läksyjä. Viikossa on yleensä noin 16 tuntia koulua, eli läksyjä on ihan saatanasti. Mitä vieraaseen kieleen tulee, niin sillä TOEFL-kokeen handlaamisella ei vielä pärjää, mutta kaikkeen tottuu nopeasti. Mä olin ekat kuukaudet ihan pihalla jossain matikan tunnilla ja aina kun tulee uusi aine ja sanasto ei ole tuttua, niin saa kyllä totutella jonkun aikaa. Tänä syksynä mulla alko politiikan kurssi ja sitä kirjaa lukiessa sai vähän väliä olla tarkistamassa sanakirja.org:a :) Toisaalta jenkkiopiskelijat on aika laiskoja, että pienellä tsemppaamisella saa hyviä numeroita (tai kirjaimia). Mun keskiarvo on pysynyt kokoajan 4.0, eli kaikista aineista on tullut A:ta. Lukukausi maksaa n. $3500-4500 ja kelalta saa tukea ja lainaa. Silti täytyy aina olla käsi ojossa joka suuntaan, että saa lukukausimaksut maksettua. Onneksi perhe ja J ovat auttaneet ihan sikana. Tämän tason koulu maksaa paikalliselle kymmenen kertaa vähemmän, mutta toisaalta enhän mä maksa veroja täällä, joilla osavaltio maksaa koulun. Kalifornian budjetti on ihan pepullaan, joten mun lukukausimaksu nousi ja kurssitarjontaa on leikattu.

Kuten sanottu, tahdon johonkin erinomaiseen yliopistoon suorittaan mun kandivaiheen loppuun. Suurin osa niistä on vaan tosi kalliita, eli mun täytyy hakea stipendiä. Mulla on ensinäkin poikkeuksellisen hyvä todistus, jolla pääsee sisään useimpiin kouluihin. Stipendi on kuitenkin vähän vaikeampi juttu, mutta mulla on koris etunani. Täällä arvostetaan kaikkea akateemisen opetuksen ulkopuolella tapahtuvaa vapaaehtoista osallistumista, esim. jotain kerhoja, musiikkiharrastuksia ja etenkin urheilua. Kaikki mikä Suomessa luetaan harrastuksiin tapahtuu täällä koulun ohella ja on TODELLA intensiivistä. Treenejä on joka päivä ja etenkin urheilijoilta vaaditaan parempaa käyttäytymistä kuin muilta oppilailta. Syynä tähän lienee, että urheilijat matkustelee paljon pelien takia ja AINA koulun edustusasut tai jotkut joukkueverkkarit päällä ja niinpä edustaa omaa kouluaan. Koulun maine ja kunnia on aina todella huolella haalittuja asioita. Toinen syy urheilijoilta vaadittuun käyttäytymiseen on se, että muut opettajat eivät aina pidä urheilijoista, tosi monilla opettajilla on ennakkoluuloja tai kokemuksia laiskoista urheilijoista, joilla on huono asenne. Että jos selviytyy urheilijana (n. 16h treeniä viikossa tai enemmän ja kauden aikana pelireissut päälle) opiskelujen loppusuoralle hyvin arvosanoin, on jatko-opiskelupaikka melkolailla taattu ja mahikset stipendiin on myös ihan hyvät. 

Se mitä noissa jenkkileffoissa näkee "kouluelämää" on aikalailla totta. Tosin ainakin useimmat sarjat, kuten 90210 yms tapahtuu lukiossa, josta en tiedä sen enempää, kun että tosissaan se menee sitä cheelederit ja jefu-pelaajat deittailee rataa ja sitten on vaihtoehtonuoret jne.. Meijän koulussa ei oo ihan sama meininki, ensinäkin kun se on niin iso (40000 oppilasta lukukaudessa), mutta on meilläkin omat ryhmittymät, etenkin, kun urheilijat yleensä on hallien lähettyvillä ja muusikot jossain musiikkirakennuksilla jne. Urheilulajeja on miljoona, aina miekkailusta golfiin, vesipalloon ja jenkkifutikseen ja muihin "normilajeihin". Mä oon pelannut jostain yheksän vuotiaasta asti korista Suomessa ja muutaman vuoden ihan suht korkealla tasolla, mutta eipä oo Suomessa ollut koskaan tällasta bootcampiä. Meijän treenit on siis oikeesti kaks ja puol tuntii per päivä, kolme kertaa viikossa on vielä punttis päälle. Että on muodot vähän muuttunut. 

Ihmiset täällä on jossain määrin samanlaisia kuin jenkkisarjoissa. Ne puhuu KOKOAJAN ja mua pidetään välillä vähän outona ja kiusallisena, kun en jaksa jauhaa diipadaipaa kokoajan. Mutta mitään överidraamaa ei ainakaan mun kaveripiirissä oo. Koko korisjengi on mua pari vuotta nuorempi, mutta ihan hyvin mä niitten kaa viihdyn. Me ei paljoa jakseta bilettää, kun on niin paljon treenejä, mutta joskus kun halutaan tehä jotain hauskaa, mennään yleensä jonku himaan pelaamaan beerpongia. Se on sellanen juomapeli, missä yritetään heittää pingispallo toisen kuppiin ja sitten juodaan... Mä en jaksa selittää sen tarkemmin. Aika monet asuu vielä vanhempiensa luona ja baareihin ne raukat ei vielä pääse, kun ikäraja alkoholin ostamiseen ja baaareihin on 21. Mikä on ironista, koska täysi-ikäisiä täälläkin ollaan 18-vuotiaina. Tiettekö Tupacin (joka muuten kävi lukion mun koulun vieressä olevassa high schoolissa) biisin, jossa se laulaa "I'm old enough to go to war but not old enough to drink"... Jenkeissä on tosi paljon tollasia kaksinaismoraalisia ongelmia, yks niistä on myös jurrissa ajaminen ja julkisten liikennevälineiden puuttuminen. Bussit tulee ja menee millon sattuu, eikä kulje iltasin, onneks on kuitenkin halvat taksit. Poliisit on ihan kusipäitä täällä. Moni mun miespulinen kaveri ei tykkää ajaa lippis päässä, koska poliisit pysäyttää lippispäisiä nuoria kundeja ihan millon vaan ja mistä syystä tahansa. Rikollisuus kuitenkin kukkii ja mä en henkilökohtasesti ymmärrä miks vitussa mut ja J pitää pysäyttää, kun ei olla tehty mitään ja samaan aikaan toisaalla jengit riehuu toistensa kanssa. Me asuttiin yhteen aikaan sellasella alueella, jota kutsuttiin Pikku-Meksikoks ja se on vähän levotonta seutua. Joka kerta kun käveltiin mun kaverin kanssa parin korttelin päähän huoltsikalle, poliisit seuras meitä kotiovelle, että päästiin turvallisesti kotiin. Toisaalta, ei mua pelota täällä, enkä oo koskaan joutunut mihinkään tilanteeseen sen kummemmin. Toinen uhka täällä on autokolarit, joita kuulemma tapahtuu Yhdysvalloissa joka viides sekunti. Mä tunnen tosi monta ihmistä, jotka on ollut kolarissa ja muutama niistä on kuollut. Ite välttelen kortin ajamista kun ruttoa ja poljen pyörällä joka paikkaan. Jengi oikeesti ajaa kun päättömät kanat täällä ja nopeusrajoitukset on aika korkeita. 

Kuten sanottu Amerikassa kaikki on isompaa. Etenkin autot. Tollasia talon kokosia laivoja ne ajelee täällä. Toi yllä oleva on ihan suht normaali, jotkut on vielä isompia ja ne pitää hirveetä ääntä. Ihan kivahan se varmaaan on ajella tolla, mutta mietipä parkkeeraamista ja sisälle pitää tyyliin kiivetä tikkailla. Kaikki muukin on täällä isompaa. Tiet, limut, kaupat... Mutta onneksi paljon halvempaa. Arki on tavallaan ihan samanlaista kun Suomessa, mutta täällä kun ei oo sen kummempia sosiaalipalveluja, kaikki käy töissä. Niinpä mä nään J:tä tosi vähän, vaikka asutaankin yhessä. Tosin se auttaakin mua mun lukukausimaksuissa ja laskuissa, joten eipä käy valittaminen. 

Santa Rosa on aika tuppukylä, alle kaksataa tuhatta asukasta, mutta on tän kunnan "keskus", pienempiäkin kyliä on ja tossa videossa näkyy vähän pikkukaupungin fiiliksiä. Tää on aika landea, joten tollaset cowboyt on ihan normaali näky katukuvassa. Toinen normaali näky on hipit, joita tänne on asettunut San Franciscon hippiajoilta. 
Toivottavasti saitte jonkinlaisen kuvan tästä arjesta, yritän tosiaan keskittyä blogissa amerikkalaiseen arkeen, mutta kysykää ihmeessä lisää jos jäi jotain vielä hampaankoloon. 

tiistai 20. lokakuuta 2009

Something Purple ...Again

Eli luin tosiaan Ellestä, että tänä syksynä asustetaan lilalla ja mikäs siinä, kun se sattuu olee mun lempiväri. Löysin Marshalls-outletista tällä kertaa lilan Guessin lompakon.


Kuvahan on taas ihan mulkusta, mutta you get the idea.. Eli kyseessä on tekonahkainen lompakko, joka on hieman maltillisemman lila, mitä kuva antaa ymmärtää. Parasta tässä taas oli se hinta...

NÄET IHAN OIKEIN. Alle $20 haha. Ja suositus OVH:kin vaan $45. Jos joku asia täällä Amerikassa ei ole perseellään, niin se on halpa merkkitavara. Buhahaha.

Ja se kysymyksiin vastaaminen on ihan huulilla. Eli pian blogissa. Stay tuned.